*

Manolis Huuki Elefteria i thanatos

Niinistön presidenttiehdokkuuden nerokas strategia

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön jatkokauden merkittävimmäksi päiväksi nousi 29.5.2017, jolloin hän ilmoitti olevansa mukana presidentinvaaleissa. Niinistö tyylilleen uskollisena kertoi oman näkemyksensä kryptisesti. Puheesta kuitenkin nousi esille erityisesti uusia elementtejä, jotka kiinnostavat allekirjoittanutta ensisijaisesti politiikan opiskelijan näkökulmasta ja toissijaisesti kokoomuslaisena. Tässä on hieman pohdintaa vaaliasetelmasta ja Niinistön tiedotustilaisuuden oleellisimmista poiminnoista.

 

Niinistön kautta edeltänyt Pax Europa

 

Sauli Niinistön ensimmäinen vuosi presidenttinä sijoittui eurooppalaisen politiikan käännekohtaan. Euroopassa elettiin käytännöllisesti katsoen optimismin aikaa vuosien 1992-2008 välissä, jolloin talouskasvu, Euroopan Unionin laajentuminen ja entisten Itä-Euroopan maiden rauhanomainen muuntautuminen markkinatalousjärjestelmiksi tahdittivat mantereen muutosta. Edesmenneen presidentti Mauno Koiviston presidenttikauden loppuvaihe oli edellinen mullistusten hetki, jolloin Euroopassa elettiin käännekohtaa.

 

Martti Ahtisaaresta aina Tarja Halosen kauden loppuun Suomen ulkopolitiikkaa ovat johdonmukaisesti tahdittaneet kansainvälinen kriisinhallinta ja ihmisoikeuskysymykset. Esimerkiksi vuonna 2004 silloinen ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja (sd.) ilmaisi kirjoittamassaan kirjassa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004. ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymysten kytkeytyvän laajemmin kriisienhallintaan ja YK:n kautta tapahtuvaan toimintaan. Pelko koko Euroopan mannerta koskevasta suursodasta oli äärimmäisen pieni.

 

Vuotta 2008 voidaan pitää eräänlaisena käännekohtana niin Euroopan Unionin kuin Venäjän turvallisuuskehityksessä. Euroopan Unionin kohdalla vuodesta 2008 alkanut finanssikriisi vaikuttaa edelleen heijastevaikutusten kautta Euroopan yhtenäisyyteen. Taloudellisissa kriisimaissa (Espanja, Portugali ja Kreikka) tiukka talouspolitiikka on vähentänyt EU:n jäsenten keskinäistä luottamusta ja maiden sisäpolitiikassa on syntynyt uusia puolueita. Venäjä puolestaan selvitti välinsä Georgian kanssa viikon kestäneessä sodassa elokuussa 2008. Tämän sodan seurauksena Venäjä otti sotilaallisesti opikseen ja aloitti asevoimiensa modernisoinnin. Georgian konflikti oli myös alkusoittoa Venäjän ulkopolitiikalle, johon kuuluu Neuvostoliiton hajotessa menetettyjen alueiden palauttaminen osaksi Venäjää.

 

Niinistön alkukausi tummien pilvien alla

 

Euroopan turvallisuus on muuttunut, jos asiaa on seurannut taustalla tapahtuvien muutosten näkökulmasta. Venäjä on palauttanut valtaansa jo Vladimir Putinin ensimmäisen presidenttikauden alusta asti ja tämä johdonmukainen tavoite tuli näkyvästi esille vasta Ukrainan kriisin yhteydessä. Koko kriisin taustasyyt olivat tutkijoiden tiedossa ja spekulaatioissa jo pitkälti ennen kriisin syttymistä.

 

Sauli Niinistön presidenttiys alkoi siis eurooppalaisen turvallisuusympäristön kriisiytymisen alkuvaiheissa. Ukrainan kriisi puolestaan aktivoi tasavallan presidentin toimimaan aktiivisesti Suomen ulkopolitiikassa mm. vierailemalla elokuussa 2014 niin Venäjällä kuin Ukrainassa. Näiden lisäksi Niinistön on joutunut luovimaan ulkopoliittisten kysymysten parissa. Hyvänä esimerkkinä toimii viime vuonna esille noussut Buk-ohjuskokeen järjestäminen Suomessa, josta syntyi pienimuotoinen kohu ja Niinistön oli järjestettävä tiedotustilaisuus asian vuoksi.

 

Siinä missä Tarja Halosen presidenttikaudet ajoittuivat syvän rauhan ajanjaksoon ja ulkopoliittisia asioita värittivät YK-vierailut ja ihmisoikeusasiat, niin Sauli Niinistön kautta ovat värittäneet ennalta-arvaamattomuus: Ukraina, arabikevät, Venäjän voimistuminen, Brexit ja Yhdysvaltain ulkopolitiikan tosiasiallinen muuttuminen. Niinistön kautta voikin kuvata samansuuntaiseksi kuin Urho Kekkosen toimikauden vuosia 1956-1962, jolloin presidentti joutui omalla panoksellaan luovimaan kansainvälisten kriisien välimaastossa.

 

Toinen osittain vastaavanlainen jakso on 1980-luvun loppukausi, jolloin Neuvostoliiton hajoaminen nosti tiettyjä uhkakuvia pakolaisuudesta ja aseellisista konflikteista hajoavan Neuvostoliiton alueella. Toisaalta (Länsi-)Euroopassa Koiviston loppukautta leimasi ulkopolitiikassa optimisti: Saksa oli yhdistynyt, EY muuttui EU:ksi ja Itä-Euroopassa hallitukset demokratisoituivat ja kommunistiset johtajat luopuivat väkivallattomasti vallastaan.

 

Niinistön ratkaisu ja irtaantuminen sisäpolitiikasta ja presidenttiehdokkuuden nerokas strategia

 

Sauli Niinistön ratkaisu voidaan nähdä kahdella tavalla. Kyse on ensinnäkin johdonmukaisesta toiminnasta suomalaisessa poliittisessa toimintakulttuurissa. Koiviston aikana aloitettiin presidentin valtaoikeuksien riisuminen, mikä huipentui vuoden 2000 perustuslakiin. Presidentistä on siis tehty lainsäädännön avulla ulkopoliittinen vaikuttaja ja kansan symboli. On täysin loogista, että vielä 1990-luvulla ministerinä ja aktiivipoliitikkona toiminut Niinistö painottaa omien valtaoikeuksiensa suppeutta ja nöyrästi aikoo keskittyä niihin tehtäviin, jotka hänelle on perustuslaissa määritetty, eikä puuttua sisäpolitiikan tapahtumiin.

 

Toisaalta herää kysymys, oliko tässä valitsijamiesyhdistys-asiassa kyse omanlaisesta sisäpoliittisesta pelaamisesta? Itse kokoomuslaisena arvioin muutama kuukausi takaperin, että suurin uhkakuva olisi sisäpolitiikan sotkeminen vaalikeskusteluihin ja erityisesti ennustin, että Vihreät käyttäisivät vaaliaseena eritoten paljon käytettyä koulutusleikkaus-mantraa. Tällainen irtiotto valitsijamiesyhdistyksen taakse viittaa vahvasti myös taktikointiin: Niinistö voi vedota valitsijamiesyhdistyksensä ehdokkaana, ettei hän aio ottaa kantaa puoluepoliittisiin kysymyksiin, koska hän on kansan mandaatilla ehdolla eikä ole puoluepoliittisesti sidonnainen.

 

Oli Niinistön ratkaisu sitten vaalitaktikointia tai loogista jatkumoa aikaisemmalle toiminnalle presidentin valtakysymysten osalta, olen henkilökohtaisella tasolla tyytyväinen Sauli Niinistön ratkaisuun hakea jatkokautta presidenttinä. Hän nauttinee laajaa kannatusta ihmisten keskuudessa. Kokoomukselle tilanne on periaatteessa helppo, koska Niinistö valittiin ensimmäiselle kaudelle Kokoomuksen ehdokkaana ja jatkokausi on lähes varma. Uhkakuvaksi tai noloksi tilanteeksi Kokoomuksen sisällä muodostuisi tilanne, jossa ylimääräisessä puoluekokouksessa joku vaatisi ehdokkuutta itselleen, koska ei ole tyytyväinen Niinistön ulkopolitiikan hoitoon mm. Nato-kysymyksessä. Muiden puolueiden kohdalla on nyt mietinnän paikka: asettaako omaa ehdokasta vai asettua Niinistön taakse?

 

Manolis Huuki, valtiotieteiden ylioppilas

Poliittisen historian opiskelija

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat